tiistai 29. syyskuuta 2015

Tädin pohdintaa kilpailemisesta ja hevosen kohtelusta

Tämä on tällaista lennokasta ajatuksenvirtaa, kun on tullut tänä kesänä pitkästä aikaa kisoja kierrettyä... Olen aina ollut jonkun verran kilpailuhenkin ja tietysti halunnut menestyä, niin koulussa, töissä kuin harrastuksissa. Perheen perustamisen myötä ajatukset ovat kuitenkin muuttuneet - aika paljonkin. Enää ei ole tärkeää kilpailu, menestyminen tai mitä muut ajattelevat. Paljon enemmän miettii, miltä itsestä tuntuu, mitä haluaa ja tavoitteena on vain hyvä fiilis - kaikessa tekemisessä. Sellainen flow tila!

Ehkä sen takia viihdyn nuorten ponien parissa. Se on erittäin antoisaa ja palkitsevaa touhuta niiden kanssa. Ilman sen kummempia kisa- tai valmennustavoitteitakin. Onnistumisia tulee ensimmäisestä selkäännoususta, ensimmäisestä laukannostosta, ekat esteet, väistöt ja niin edelleen. Ja se nuoruuden into, energia ja pöllöily, mikä noissa poneissa on. Se pilke silmäkulmassa, mutta silti nöyryys työntekoon. Kun itsekin muistaa olla nöyrä. Ottaa myös vastaan sen kaiken opin jokaiselta ponilta ja omista virheistään.

Enemmän sitä keskittyy nykyään omaan ja hevosten kehittymiseen ja kilpailee omaa itseään vastaan. Radoilla käydään hakemassa hyvää fiilistä, hyviä suorituksia ja sitä että molemmilla on kivaa. Ei siis mennä verenmaku suussa tai mitallinkiilto silmissä. Toki, onhan sijoittuminen kivaa, palkistevaa ja sillä voi sitten paistatella monta päivää ja hehkuttaa jossain naamakirjassa. Mutta Saken kanssa en oikein osaa edes iloita ruusukkeista. Se on kuitenkin niin helppo poni esteillä, että kaikki kunnia hienolle ponille. Se osaa ja tietää ja kuski ehkä enemmänkin häiritsee mukana, etenkin kun nuo esteet ovat jääneet kuskilla aika vähälle. Ja epäonnistumisissahan vika on aina kuskissa, sen olen ainakin oppinut. Ei pohjassa, säässä tai esteen värissä, kyllä se vika on siellä penkin päällä, tavalla tai toisella. Mutta tuollaisiahan ne lastenponit juuri ovat kuin Sakke. Helppoja ja osaavia, rusettikoneita.

Pandan kanssa pelkkä selviytyminen koulu- tai esteradasta on jo erittäin palkitsevaa. Ja onhan siinä paljon enemmän "tunnetta", kun ponin on itse tehnyt alusta lähtien ja näkee sen etenemisen ja kehittymisen koko ajan. Kilpaileminen on kuitenkin kivaa, mutta ei kanssakilpailijoita vastaan, vaan omaa itseä, aikaisempia suorituksia, kompastuskiviä paikatessa ja niin edelleen. Tuntuu, että joku pitää hulluna, kun sitä on iloinen usein niistä surkeistakin radoista. Poppelinkin kanssa saatiin viime syksynä ekalta kisaradalta hylsy. Silti oli todella tyytyväinen ja iloinen poniin, koska se tuntui takamukseen niin pirun hyvältä, super esteponilta. Ja kun mietti senkin kanssa, että mistä hommaan lähdettiin...

Mutta, minussa on herännyt myös jonkinsortin kukkahattutäti. Haluan itse ratsastaa kevyesti, kevyillä avuilla, palkita hevosta heti, kun tekee oikein ja saavuttaa sen sujuvan yhteistyön. Kamala on katsoa sitä repimistä ja mätkimistä, mitä oikeasti näkee todella paljon niin valmennuksissa kuin kisoissa. Aivan liian vähän siihen puututaan. Ja ihan jo lapsetkin tekevät sitä. Mitä isot edellä, pienet perässä. Hevosia prässätään ja kiskotaan pakettiin. Suututaan hevosille, kun ne ei toimikaan odotetusti. Puretaan kiukku ja oma stressi ja jännitys siihen eläimeen. Ei se ole kaunista katseltavaa ja siitä on mukava yhteistyö kaukana. Ja kun näihin ei puututa. Lasten äidit katsovat vieressä, kun poni "laitetaan kuriin" tai valmentaja kun siltä otetaan "luulot pois". Onhan kisoissa stewardit, jotka puuttuvat niihin räikeimpiin tapauksiin, mutta monta hevosen kannalta epäreilua tilannetta katsotaan läpi sormien. Kiukustumista näki silloin 15 vuotta sitten janäkee edelleen esimerkiksi huonosti menneen suorituksen jälkeen ja sijaiskärsijäksi joutuu helposti se kilpakumppani sen sijaan, että siinä olisi peiliinkatsomisen paikka kuskilla. Tai jos ei siellä, niin sitten ainakin kotona...

Ratsastan esimerkiski Sakella löysällä turpiksella. Haluan, että se voi viestittää minulle suuta avaamalla jos käsi on kova. Okei, se on jo ennen sitä kova, mutta ei sitä ponin suuta vedetä remmeillä kiinni ja kiskota entistä enemmän.

Tietyllä tapaa siis vastustan kilpailemista tai ehkä sen tuomaa painetta ratsastajiin ja sitä kautta hevosen käsittelyyn. Eikä se kilpailutilanne pelkästään vaan se, että kotona voidaan sitten prässätä senkin edestä, että tultaisiin mitallit kaulassa kotiin. Hevonen on kaunis ja jalo eläin. Pandan kanssa kun alkaa yhteinen sävel löytyä, niin huomaa kuinka se "antaa kaikkensa" ja se tunne on aivan mahtava. Ja sitä ei saavuteta prässäämällä ja pakottamalla. Ja jos tamma ei toimi kilpakentällä kevyin avuin, niin sitten kisailut jäävät väliin ja fiilistellään kotona. Kevyillä avuilla, toinen toisiamme opettaen, kuten jokaisen ponin kanssa.

Ennen kaikkea malttia ei saa menettää. Silloin peli on menetetty. Ja welshien kanssa ainakin hyvinhyvin pitkäksi aikaa. Olen nuoruudessani lätkinyt poneja raipalla opettajan käskystä ja käskemättä. On sitä tullut kakarana purettua omaa turhatumista ja osaamattomuutta poniin. En ole ylpeä niistä kerroista. Jos voisi palata ajassa taaksepäin, tekisin monta asiaa toisin. Hävettää jopa muistella joitakin kertoja, kun on raipalla mätkinyt menemään. Mutta ehkä sitä on oppinut jotain. Ja pitää mielen avoinna oppimaan lisää. Koskaanhan tässä lajissa ei voi olla valmis. Turhilta ylilyönneiltä toivottavasti tulee vältyttyä jatkossa ja kohdeltua poneja oikeudenmukaisesti. Turha väkivalta - tai pikemminkin väkivalta yleensäkin - on tarpeetonta. Raippa ei ole mätkimistä varten. Se on merkinantoväline, pieni huomautus sillä pitäisi riittää.

 Toivon, että omat muksut saan kasvatettua järkeviksi ja ymmärtäväisiksi eläintenkäsittelijöiksi. Jos heidän ollessa aikuisia, olisi suuntaus mennyt vielä enemmän parempaan suuntaan. Nythän on jo havahduttu kevyempiinkin käsittelymalleihin. Mutta niinhän sitä sanotaan, että kun taito loppuu, niin väkivalta alkaa.


2 kommenttia:

  1. Hei ja kiitos kirjoituksesta ja blogistasi ylipäätään! Täällä saman ikäluokan äiti ja welsh-harrastaja myöskin :) Olen oman herkkäsielu-jännittäjä-ruunani kanssa henkisesti luopunut siitä, että pääsisin sillä koskaan kisaamaan. Juuri siitä syystä, että kisoissa asiat tulevat vastaan niin nopeasti ja suoritus on hylätty hyvin äkkiä jos tulee isompi töppi. Mutta sitten taas kotona harrastaessa kun saa sen omatekeleen hienoksi ja tulee niitä flow-tiloja ja wau-tunteita, niin ajattelee että hemmetti miten haluaisin näyttää koko seutukunnalle miten hieno tämä on. Ehkä kisaan sitten siinä maailmassa, jossa saa valita, käyttääkö kannuksia vai ei, ja saa valita aina, onko nivelsuitsitus vai kanget, eikä ole pakko pitää turpahihnaa. En myönnä että olisin mikään superhippi näissä asioissa, mutta en ymmärrä sitä, miksi on sääntöjen puitteissa PAKKO käyttää välineitä joilla pystyy tuottamaan hevoselle epämukavuutta. Jos kokee pärjäävänsä ilman, eikö saisi mennä ilman.

    VastaaPoista
  2. Hei ja kiitos kommentista! Kävinkin sun blogia jo vilkaisemassa, mutta tarvii perehtyä paremmalla ajalla enemmän. Welshit ovat niin lähellä sydäntäni :)

    Ehkä pikku hiljaa maailma muuttuu. En itsekään hipiksi tässä asiassa tunnustaudu, mutta sellainen terve järki siinä hevosen kohtelussa ja käsittelyssä. Tuntuu välillä niin hullulta, mitkä kaikki kuolaimet ovat esimerkiksi kisoissa sallittu tai jopa pakolliset. Ruotsissahan ilmeisesti kanget eivät ole enää vaativissakaan pakolliset, ehkä Suomi seuraa pian perässä...

    VastaaPoista