maanantai 21. joulukuuta 2015

Vaalittu työmotivaatio

Mikäs sen ihanampaa kuin hevonen, joka tulee portille vastaan ja lähtee innolla töihin? Korvat hörössä malttamattomana odottaa, että saadaan kamat päälle ja pääsee hommiin. On vastaanottavainen ja innokas. Entä sitten, kun on niitä tapauksia, jotka ihmisen näkiessään painuvat sinne tarhan perimmäiseen nurkkaan ja ilmoittavat hyvin selvästi, että en muuten ole tulossa?

Nuorten ponien kanssa on tajunnut, kuinka äärettömän tärkeää on vaalia niiden työmotivaatiota. Nöyrästi myönnän, että Pikkuhepan kanssa siinä on mennyt joku pieleen. Voi toki olla kyse sen perusluonteestakin, että on vähän työnvieroksuja. Uskon kuitenkin, että alkuun tein sen kanssa asioita väärin. Se poni on äärettömän herkkä, enkä alkuun tajunnut sitä. Myös poistamattomat sudenhampaat (silloin ell sanoi etteivät vaivaa, kun ovat niin pienet), ovat voineet aiheuttaa kipua, josta vahva kipumuisti ja mielikuva, että työnteko ei ole kiva.  Tai kaviokuumeen aiheuttamat muutokset kaviossa. Esimerkiksi kengitys on ponille selvästi kivuliasta vaikka muuten liikkuukin puhtaasti eikä onnu tai aro kavioita. Tai sitten minä vain olin jossain kohtaa liian tunari sen kanssa. Tätä työmotivaation puutetta on pikku hiljaa paikkailtu ponin kanssa ja aloitettu kaikki alusta.

Töiden teko pitää olla kivaa! Pikkuheppa oli kuitenkin ns. ensikosketus kunnolla nuoriin welsheihin vaikka nuorten ja varsojen kanssa oli muuten paljon saanut touhuta. Jouduin huomattavasti tarkastelemaan omaa kehonkieltäni, nopeaa palkitsemista ja myötäystä, ja omaa mielentilaani. Monet kerrat olen joutunut nuorien welshien kanssa katsomaan peiliin - ja joudun edelleen. Welshit ovat muuten äärettömän herkkiä ihmisen mielentilalle, se on ainakin tullut havaittua. Jos oma fiilis on hyvä, on ponitkin hyviä ja toimivat kuin ajatus, jos itse on kiukkuinen tai jännittynyt niin poni on varmasti hankala. Tätä olen kyllä kuullut muiltakin welsh-ihmisiltä. Luulen, että Pandankin jännitys radalla on osaltaan minun aiheuttamaa. Tiedostamattani varmasti jännitän tai ainakin odotan, että mitä se nyt kyttäilee ja sinkoilee. Esteillähän tämä on jo havaittu. Jos minä epäröin, ei poni yksin lähde hyppäämään. Juoksuttaessakin on saanut olla todella tarkka omasta paikastaan ja kehonkielestä. Pikkuheppa heittää hyvin helposti liinassa U-käännöksen, jos erehdyn liikkumaan liikaa sen "eteen". Vanha Sakke taas juoksisi kiltisti liinan päässä vaikka yksinään...

Oppivathan ne nuoretkin sietämään aikanaan ihmisen virheitä ja muita kotkotuksia. Istunnan heilahduksia, epämääräisiä apuja jne. Lulun kanssa on saanut olla istunnan kanssa todella tarkka. Olenkin nyt tarkoituksella vähän käynyt selässä heilumassa ja huojumassa. Se kun säpsähtää ja loikkaa jotain karkuun ja kyllä siellä vain tasapaino silloin vähän heilahtaa, niin poni ottaa siitä uuden kilahduksen.

Poppelin ja Pandan kanssa olinkin jo paremmin kartalla welshin herkästä sielunelämästä. Panda tosin opetti vielä älyttömästi lisää. Jämäkkä on toki oltava. Ei ne mielestäni ole vastakohtia. Voi - ja pitää - vaatia, mutta pehmeästi, pienellä paineella. Jos malttinsa welshin kanssa menettää, on peli menetetty, totesi eräs welsh-ihminen. Todettu on. Sitä luottamuspulaa ei sitten ihan heti paikatakaan.

Olen tavannut paljon nuorten kanssa töitä tehneitä ja tekeviä ihmisiä, olen päässyt keskustelemaan erilaisista koulutusmuodoista ja kuulemaan kokemuksia. Välillä olen myös joutunut kokemaan suurta ihmetystä miten alan ammattilaiset hevosten kanssa toimivat. Monet valmentajatkin unohtavat usein, että jos kyseessä on nuori hevonen, ei sen kanssa jumputeta sitä tuntia tai sitä aseteta tiettyyn lokeroon esimerkiksi juuri iän perusteella. Valmennuksissa (tai yleensä ratsastuksessa ja työskentelyssä) riittää kolme varttia, puolituntia tai vaikka se 20minuuttia ja homma on lopetettava. Ennemmin se lopetetaan liian aikaisin kuin liian myöhään. Seuraavat ovat omia mielipiteitäni, omia tapojani toimia työmotivaation vaalimisessa.

Työnteon on oltava kivaa! Mielestäni koko asian ydin on se, että nuoren saa nauttimaan työstä. Silloin se lähtee jatkossakin mielellään hommiin. Vaikeampaa on, miten se sitten saavutetaan...

Ennemmin liian vähän kuin liikaa. Nuoren lihakset ovat vielä kehittymättömät pitkään työskentelyyn ratsasajan kanssa. Ratsastus tulee tehdä lyhyissä pätkissä. Itse aloitan yleensä n.15 min työskentelyillä. Se on jo ihan riittävää. Kuntoa haetaan sitten maastosta tai ajolenkeillä, mutta ei sitä tehdä kentällä jumputtamalla.  Jos suunnitelmissa on treenata esimerkiksi Pandan kanssa käynnin kautta vaihtoja. Kevyt alkuverryttely ja pieni hengähdystauko. Sitten tehtävän pariin. Pari hyvää toistoa ja suunnan vaihto hengähdystauon kanssa. Sen jälkeen pari hyvää toistoa ja lopuksi maastoon. Eli jos homma sujuu, pari toistoa riittää. Nuoren kanssa ei jäädä hinkkaamaan vain hinkkaamisen ilosta, sitä ei prässätä liikaa. Välillä olen tehnyt niinkin, että kun joku homma onnistuu, esim. vaikka väistö, niin tulen alas selästä. Homma loppuu siihen.

Kehu ja myötäys. Kehuminen ja myötäys on hevoselle palkinto, oppimisen edellytys. Myötäys on tultava riittävän nopeasti. Tässä valitettavasti ihminen on usein kovin hidas. Panda kiipee kehujen avulla vaikka puuhun, kun on sopivassa mielentilassa. Ja se tunne on aika huikea, se on kuin häntäänsä innokkaasti heiluttava koira, joka innokkaasti odottaa, että mikäs temppu tehdään seuraavaksi. Mutta kehuja, kehuja, kehuja ja palkistemista.

Kuskillakin on kivaa, TRS 13.12. Poppelin kanssa radalla


Rentous. Hevonen ei opi jännittyneenä. Se on saatava rennoksi. Yleensä koko ratsastus saattaakin keskittyä vain siihen rentouden saavuttamiseen, mutta sekin on jo paljon ja siihen lopetetaan. Silloin on turha alkaa työstämään mitään vaativampaa, vaan tavoitteena on vain rento ja levollinen hevonen. Sitä me haimme Pandan kanssa kesällä kisa-areenoilta.

Lomat ja tauot. Hengähdystaukoja paljon ratsastuksen lomassa. Erittäin tärkeitä nuorelle ja niitä on hyvä antaa useita. Ja totaaliset lomat. Iästä ja koulutusvaiheesta riippuen viikoista jopa kuukausiin. Nuori hevonen tarvitsee lomaa uusille, ratsastuksen muota kehittyville ja helposti kipeytyville lihaksille ja myös mielelle sen työmotivaation säilyttämiseksi.

Itse annan vanhemmillekin hevosille kesällä mielelläni totaalista laidunlomaa ja "ihmisvapaata", samoin talvellekin vastaavia pätkiä. Eipä tuntunut Sakellekaan pahaa tekevän melkein kuukauden totaaliloma poikaporukassa kaukana ihmisistä.

Sisäänratsastus ja sen jälkeen lomaa. Pieni työstöjakso ja asioiden muistuttelu ja lomaa. Sitten pikku hiljaa iän mukaan tehdään töitä viikoittain. Jos yhtään näyttää tai tuntuu siltä, että hevonen on haluton, on kasvupyrähdys tms. niin lomalle. Tapasin mm. hevosen, joka on sisäänratsasettu ja 3kk ratsasteltu menemään ilman lomaa. Sen seurauksena hevonen oli ensinnäkin lihaksistoltaan jumissa ja kipeä sekä varmasti senkin seurauksena täysin haluton töihin. Lomat ja tauot ovat äärimmäisen tärkeitä myös oppimisen kannalta. Poppelihan jäi viime talvena lomalle laukkatyöstön jälkeen. Oltiin treenattu hidasta laukkaa, mikä ei ponilta sujunut ollenkaan. Joko mennään täysiä tai sitten raville. Reilu kukauden lomalta otin sen höntsäilemään ja kas kummaa, poni kykeni aina laukkavoltteihin asti lyhyessä rauhallisessa laukassa. Varmasti kasvuvaiheet vaikuttavat myös, ponit kun kasvavat sinne 6-7-vuotiaaksi asti.

Maastoilu. Kun kaasu ja jarru toimii, niin maastoon. Mikään ei mielestäni tapa hevosen työmotivaatiota kuin kärjistetysti se kehän kiertäminen kentällä jatkuvasti. Vielä en ole tavannut niin levotonta tai stressiherkkää tapausta, jonka kanssa ei olisi voinut mennä ajan kanssa maastoonkin. Edes sitten kiertelemään lähiseudun turvallisia pikkuteitä, samoleimaan umpimetsään tai edes pyörimään isolle pellolle. Maastossa luodaan kuntoa, se antaa hermolepoa ja sielläkin voi huomaamatta jumppailla vaikka kuinka. Ja ennenkaikkea hevonen joutuu luottamaan enemmän ratsastajaan, jos liikutaan yksin. Nuorella hevosella ei mielestäni kentällä paljoa voi tehdä sen jälkeen kuin kaasu ja jarru on löytynyt. Sitten on saatava sitä kuntoa ja lihaksistoa, että voidaan alkaa tekemään pätkittäin töitä. Tässä pimeässä ja synkässä syksyssä sitä itsekin mielellään jumputtaisi turvallisessa kentänvalossa. Tiedän, että Pandalta katoaisi työmotivaati hyvin nopeasti vaikka kuinka yrittäisi kehitellä erilaisia tehtäviä. Sakke nyt puksuttaisikin kiltisti menemään protestoimatta ja tyytyisi kohtaloonsa.

Monipuolisuus. Kenttätyöskentelykin on pidettävä vaihtelevana. Puomeja, esteitä, kavaletteja, irtohypytystä, juoksutusta, ohjasajoa. Koulutreenissä nuorella taas pitäisi uskaltaa ottaa pätkiä reippaasti eteen. Pari kierrosta reipasta lennokasta ravia tai laukkaa rauhallisemman ja työläämmän työstön väliin. Liikkumisintoa ei saisi tappaa.


Lisäksi sitä itse toivoisin, että nuoret saisivat telmiä laumassa pitkillä tarhausajoilla tai edes yhden kaverin kanssa isoissa tarhoissa päivät ja kesät viettää ikätovereiden kanssa laitumella. Säpäköiden nuorten kanssa energian purkaminen "vapaa-ajalla" helpottaa paljon ongelmien välttämiseltä itse työnteossa. Aina tämä ei ole mahdollista, mutta tarhaan ainakin painikaveri olisi suotava. Hyvinpä näyttää tuollainen 20-vuotias ponivaarikin telmivän 1-vuotiaan orinassikan kanssa.

4 kommenttia:

  1. Tosi hyviä pointteja ja ajatuksia! Näin olen itsekin miettinyt, vaikka olenkin kovin vihreä näissä koulutusjutuissa.

    Olen ehkä ollut vähän turhankin varovainen, mutta ainakin ponini tulee aina korvat hörössä tarhasta tai laitumelta vastaan ja tunkee päänsä riimuun (joskus myös tarhakaverin riimuun, jos olenkin menossa sitä hakemaan). Aina, kun tuntuu, että mitään en ole osannut oikein tehdä niin lohduttaudun sillä, että ainakin poni haluaa tulla mukaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parempi liian vähän kuin tappaa liialla ponin into. Itsekin olen saanut valmentajilta noottia, että enemmän pitäisi jo ponilta vaatia, mutta kiirekös tässä. Ennemmin vaalin sitä ponin innokkuutta. Pikku hiljaa ja pikku pätkissä.

      Poista
  2. Paljon hyviä ajatuksia ja allekirjoitan tuon welsh-herkkyyden. Vaikka Pena onkin "vain" partbred, niin se on kyllä niin minun peilini että pahaa tekee. Kun olen kireä ja jännittynyt, sekin on. Ja kun päätän, että tänään mennään ilon ja kiitoksen kautta ja päätän antaa jokaisesta hyvästä ajatuksesta kahden käden silitykset ja sitä myöten kunnon venytysmyötäyksen, niin voi jot mitä vaihteita ponista löytyykään.

    Maastoilusta tosin tämän kymmenenvuotiaaksi kääntyvän "nuoren" kanssa edelleen vasta haaveillaan. No joo, pellolla ja radalla on menty ja kaverin perässä silloin kun siihen oli mahdollisuus, ja taluttaen käyty metsässä, mutta tämä on sitten se niin stressiherkkä ja levoton ja säikky että yksin maastoilu on vaarallista. Pikkuaskelin, pikkuaskelin! Mutta allekirjoitan kyllä pointtisi tässäkin, maastoilu olisi ihan kymppijuttu. Kovasti on saanut päätään vaivata ettei tapa tekemisenhalua kentällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lulu on itsellä eka tapaus, jolle maastoilu onkin ehkä iso henkinen rasite ainakin näin alkuun. Mutta ehkä me pikku hiljaa päästään kauemmaksi ja kauemmaksi. Ennen tuota epämääräistä riekkumista päästiin jo metsäteille. Alkuunhan toinen veti vatsansakin kuralle, kun poistuttiin kentän aitojen ulkopuolelle ja sydän hakkasi tsiljoonaa. Eikä kaikista koskaan tule maastovarmoja tai opi rentoutumaan maastossa.

      Poista