maanantai 4. tammikuuta 2016

Pelko

Siis se ihmisen pelko. Hiljaa hiipivä epävarmuus ja jossain syvällä nakertava pelko. Mistä se tulee? Mitä se aiheuttaa ja miten se voidaan selättää? Miksi siitä ei juuri koskaan puhuta? Pandan viime aikojen kilahtelut ovat saaneet minut miettimään asiaa.

Olen aina ollut rämäpää hevosten kanssa. Olen ollut se hurjapää, jolle on isketty ratsastuskoulussa ne tallin vaikeimmat ja uudet hevoset. Se, joka ekana kipusi ravitallilla uusien hevosten selkään vaikka ei ollut tietoa, onko niillä ikinä ratsastettu. Se, joka naapurin poneilla karautteli pitkin peltoja ilman satulaa ja suitsia, se, joka on aina nauttinut vähän vaikeista ja säpäkämmistä hevosista.

Ensimmäinen omakin hevonen valittiin ihan vain sen takia, että oli niin nuori ja säpäkkä. Luoja, olisi siinä vanhemmille suonut vähän ymmärrystä hevosista ennen sitä ostopäätöstä... En ole juuri koskaan pelännyt. Lapsena joskus kaaduttiin suomenhevostamman kanssa mutaojaan. Silloin, kun makasin hevosen etukavioiden välissä ryntäiden alla ja kavio viuhui siinä kasvojen yllä, pelkäsin. Olin aivan varma, että se iskee kavion päähän tai kasvoille. Viisas tamma sai kuitenkin keploteltua kinttunsa ojennukseen survomatta minua ja selvisimme säikähdyksellä. Muistan sen tunteen ja tapahtuman edelleen elävästi.

En ole ikinä tippunut pahasti. Lievä aivotärähdys ja jotain venähdyksiä tullut. Olen ollut aika onnekas. Lasten syntymän jälkeen iski jonkin sortin itsesuojeluvaisto. Kuulemma se tulee monelle. Ratsastelin lasten syntymien välissä kilteillä ja varmoilla tuntihevosilla ja helpoilla yksityisillä. Mikään ei kuitenkaan "säväyttänyt". Sittemmin tuli hankittua omat varsat kasvamaan. Varsoja en olisi ostanut ellei takana olisi ollut vuosien kokemusta ravitallin varsoista, niiden koulutuksesta ja käsittelystä.

Mutta nuoria en päässyt pitkään aikaan ratsastamaan ennen kuin pihaan tuli Poppeli. Poppeli nyt antoi taas vähän uskoa omaan tasapainoon ja oli kivan vilkas ja säpäkkä poni. 10cm korkeampana se olisi varmasti jäänyt taloon, kun oli niin "omaan käteen sopiva". Poppeli toi varmuutta siihen, että hei, mä osaan ja pysyn myös kyydissä nuoren sinkoillessa. Lopulta alkoi työskentely Pandan kanssa. Alku sujui todella hienosti vaikka tietysti välillä reagoi kuten nuori poni reagoi, otti pieniä lähtöjä tai pukkisarjoja, ei mitään isoa. Kevättalvella vein sen maneesitallille, jossa se sai ekan kerran rajumpia reaktioita. Yksin maneesiin jääminen aiheutti aikamoisen "kilahduksen" pienessä ponissa. Silloin kuskille tuli ensi kerran pieniä pelkotiloja. Hei, jos mä tipun, niin sitten sattuu. Valmentaja ja riekkumisen näkevät henkilöt kieltäytyivät kauniisti nousemasta ponin selkään.

Tämä on ennenkin blogissa nähty kuva. Viime tavena pukit olivat vielä pieniä ponipukkeja.



Kotona keväällä pitkän hyppytauon jälkeen tein esteen, josta tamma riemastui. Kuumusi todella paljon ja veti rajuja pukkeja. Olin silloin yksin kotona ja mietin, että pitäisikö jättää homma kesken. Jos tässä mätkähtää alas, niin kukaan ei ole paikalla. Sisulla jatkettiin. Ei tiputtu, mutta kumoon mentiin, kun poni menetti esteen jälkeen pukitellessa tasapainonsa. Siihen muuten loppui pukittelut kuin seinään. Toki kesällä oli muuta nuoren hevosen säpsyilyä ja singahtelua, mutta ei pukittelua.

Kunnes ne nyt ovat palanneet. Kuten viimeksi kirjoitin, hypyt ja pukit ovat todella nopeita ja rajuja, suoranaisia räjähdyksiä. Pientä aavistusta tästä on ollut syksyn mittaan. Maastolaukoilla on innostuessa tullut isompia pukkeja satunnaisesti, poni on alkanut saamaan oikeasti kuntoa ja lihasta, joka tietää myös energiaa ja voimaa. Viime aikoina työstetty laukka on vain lisännyt "höyrypäisyyttä", kun poni olettaa kentälle mentäessä, että kohta pääsee laukkailemaan.

Viime valmennuksessa tosiaan tajusin, että ei hitto, jos tästä vauhdista lennän alas, olen varmasti sairaalassa. En ole tammalta tippunut, mutta nuo järkyttävät loikat syövät silti itsevarmuutta ja etenkin luottoa poniin. Mehän ratsastellaan paljon ilman satulaa myös maastossa. Nyt alkaa tuntua, että se ei ehkä ole järin viisasta. Se voima siellä kuskin persauksen alla on aika mieletön, mutta se pitäisi olla hallittavissa. Voiko omaa hevosta pelätä? Miten se pieni epävarmuus taas vaikuttaa ponin käytökseen? Pian oravanpyörä onkin sitten valmis.

Tammahan sopii mulle kuin nenä päähän. Onhan se itse tehtykin, joten luulisi silloin sopiva olevankin. Olen aina pitänyt säpäköistä ja energisistä hevosista. Nyt se säpäkkyys alkaa vain olla liian rajua, liian nopeaa. Siitä on alkanut hiipiä pieni pelko. Tai ehkä pikemminkin pieni epävarmuus. Se, että pysynkö kyydissä? Haluanko ehdoin tahdoin kolmen lapsen äitinä lähteä siihen rajuun loikkimiseen, jonka seuraukset voivat olla kohtalokkaat? Tätä en ehkä tietoisesti ajattele, mutta varmasti kumpuaa jostain sisältä. Voinhan toki jäädä seuraavalla kauppareissulla autonkin alle, mutta... Toisaalta mietin, että mikä siinä pelottaa? Tippuminen? Olenhan tippunut elämäni aikana kymmeniä kertoja, eikä koskaan ole kunnolla sattunut. Valitettavasti tässä lajissa ei voi jäädä märehtimään asian kanssa tai ratsastukset loppuvat siihen. Ponia on ollut pakko liikuttaa, välillä se on säpäkämpi välillä tasaisempi. Ensimmäiset minuutit ovat yleensä hyvin suuntaa antavia. Omat epävarmuudet ja pelot on selätettävä tai ne alkavat syömään sisintä aina vain enemmän ja herkkänä ponina Panda reagoi nopeasti minun epävarmuuteeni.
Talvelta pientä keulimista, kun poni luulee jäävänsä yksin maneesiin. Kuskia vain naurattaa.

Ajatus maneesille lähdöstä vähän ahdisti, etenkin kun pakkasten takia kevyitä päiviä on monta takana. Tamma yksin maneesissa tietäisi räjähdystä. Vetkutin ja vetkutin sitä lähtöä. Tarhasta haettaessa poni vain pomppi ja vinkui. Näin jo sieluni silmin, kuinka se singahtelee ympäri maneesia. Alkuenergiaa purettiinkin sitten lastausharjoituksessa, kun sinne pitkästä aikaa ei käveltykään suoraan. Jumpattiin siis kyytiin ja pois jokunen tovi. Tosin, tamma ilmeisesti jo kyllästyi, kun ei olisi tullut enää autosta ulos, vaan oli sen näköinen, että lähdettäskö jo ja seistä tönötti autossa.

Vielä autossakin matkalla maneesille mietin, että kerjäänkö vain ongelmia. Etenkin kun lähdin sinne yksin ja käsi paketissa. Ponille perillä maneesin pihassa kamat päälle ja se jo malttamattomana odotti, että koska pääsee autosta ulos. Talutin ponin tyhjään maneesiin ja se jännittyi samantien. Olin jo etukäteen suunnitellut käveleväni alkukäynnit maasta. Siinä näkisi millä fiiliksillä poni on. Pientä puhinaa, kuulostelua ja jännittyneisyyttä. Käytiin tsekkaamassa tutut peilit ja estekasat. Sitten kapusin selkään ja töihin. Sen mitä nyt yksikätisenä pystyi. Poni yllätti. Oli oikein maltillinen, rento ja pyöreä. Edes laukoista ei vetänyt höyryjä vaan oli koko ajan maltillisesti kuulolla. Taas kaikki kuut olivat siis sopivalla kiertoradalla ja luotto poniin on palautettu. Silti takaraivoon on jäänyt vähän kytemään, että koska taas räjähtää ja kuinka rajusti...

Estekammohan minulla on, se on myönnettävä. Se tuli ihan lasten syntymisen jälkeen, osittain varmaan tosi pitkästä hyppytauostakin. Ennen muksuja tuli hypättyä mitä vain, millä vain ja aina kun oli mahdollista. Parhaimmillaan loikin 140cm hyppyjä eikä alla todellakaan olleet mitkään varmat opetusmestarit. Nykyisin 80-90cm on vielä nipinnapin mukavuusalueella, mutta sitten ei vain pysty eikä kykene. Menen lukkoon ja lopetan ratsastamisen kokonaan, jolloin ei ponitkaan kulje. Maastoesteiltä haettu vähän varmuutta, mutta talvella luvassa taas pidempiä hyppytaukoja, mikä tekee kyllä omalle mielelle hallaa. Alle pitäisi saada varmaan joku jäätävän iso hevonen, jolla isotkin esteet tuntuisivat pieniltä.

Isäntäkin näki ponin tarhassa riehumiset. Tässä eräs aamu Panda vain keuli, loikki ja pukitteli. Sitä, mitä tekee höyrypäisenä välillä ratsastaessakin, mutta nyt se purki itsekseen energiaa tarhassa. Ilman mitään näkyvää "kiihdytintä". Isäntä siinä tuumaili, että käytäisiinkö yhdessä nostamassa laitumen lankoja ja päästettäisiin tamma sinne päästelemään höyryjä. Hienovaraisesti vihjasi, että jos et tuohon rodeoon lähtisi. Mutta lähdetäänhän sinne. Toisaalta nautin sellaisesta hötkyilystä ja pienestä pöllövirrasta. Kun sen enrgian saa töihin, on poni aina aivan super. Poni on virtava ja se on kivaa. Mutta liian raju on liian rajua. Olen myös alkanut haeskella jotain fyysistä syytä ponin pöllöilyille, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Noiden rodeoiden seurauksena on tullut enenevissä määrin tarjouksia säpäköiden nuorten ratsastamisesta. Tykkään, mutta en minäkään mikään liimaperse ole ja tulee se kerta eteen, kun joku sinne tantereeseen täräyttää. Mielessä on myös vahvasti, se että nuorten selästä ei tiputa. Sinne on mentävä siinä luotossa, että siellä myös kykenee pysymään. Ne kehvelit, kun nopeasti oppivat ne muuvit, joilla se kuski sitten maastoutuu, kuten esim. juuri Poppeli. Ihmetykseksi siitä päästiin kyllä nopeasti yli ja poni on kuulemma toiminut nyt oikein hienosti. Ja onhan se nyt sentään jo 6-vuotiaaksi kääntynyt, että melkein aikuinen poni!

2 kommenttia:

  1. Ymmärrän hyvin. Pelko on kiusallinen kaveri varsinkin hevosten kanssa, kun jos alkaa ajatella mitä kaikkea voi sattua niin pelko ottaa helposti ylivallan eikä sitten enää pysty muuta kuin pelkäämään. Toisaalta fiksu ihminen miettii ne riskitkin läpi...

    Oletko juoksuttanut Pandaa ennen selkäänmenoa? Noin pääsääntöisesti en enää itse ole liinassa pyörittämisen ystävä, mutta turvallisuuden vuoksi teen sitä edelleen silloin tällöin (viimeksi vissiin viikko sitten pellolla ennen selkäännousua, en vain uskaltanut pinkeän ponin selkään ennen kuin pahimmat höyryt oli pois).

    VastaaPoista
  2. Pandaa ei ole juoksutettu koskaan paljon ja jos se on noin virtaisa, niin juoksuttaminen tietää vain ongelmia ;)

    Nyt olen havainnut, että pahimmat höyrypäisyydet tulee päivänvalolla. Nythän me pääosin ratsastelemme iltaisin kentän valokeilassa tai otsalampun varassa. Päivisin tulee ilmeisesti ulkopuolisia ärsykkeitä pitkästä aikaa niin paljon, että toinen on ihan höyrypää...

    VastaaPoista