torstai 11. helmikuuta 2016

Kyllä on surkea talvi

Rrrakastan talvea. Lunta ja pakkasia. Mutta en tätä epämääräistä märkää töhnää, saati jatkuvaa vesisadetta. Monta päivää kestikin ennen kuin meillä meni liukkaille. Jäätä ja sen päällä vettä, kiva. Kenttä on kyllä jo melkein sula, mutta jos näiden märkien kelien jälkeen kovasti pakastaa on se yhtä tyhjän kanssa. Tarhat ovat vielä onneksi lumella ja kengättömätkin pysyvät hyvin pystyssä. Omia ulkovaatteita ja loimia on kuivumassa pian kaikki varastot eikä sateille tunnu loppua näkyvän.

Laskiainen tuli ja meni. Pullaa tehtiin, mutta vesisateinen pulkkamäki jäi väliin.


Omat ponit onkin -yllätys, yllätys- olleet taas vähän kevyemmällä. Asiaa ei ole auttanut lasten sairastelu, joka on nyt kovasta vastustelusta huolimatta kaatamassa myös minua pedin pohjalle. Lapset olivat kukin vuorollaan hetken kuumeessa, ei tietysti kukaan samaan aikaan. Jälkitautina jäänyt kaikille kova yskä ja nuha ja yöt menee sitä kuunnellessa. Lasten sairastellessa ei päivisin ollut asiaa pidempiä pätkiä pihalle, joten tuntuu että kaikki tallihommat on tässä viikon aikana juosten kustu ja erinäiset hommat vain kasaantuvat odottamaan tekijäänsä. Eikä nyt auttaisi sairastella, kun Tamma työstettävänä. Onneksi sen kanssa riittää lyhyet pätkät, mutta skarppina siinä pitää itse olla koko ajan. Olenkin kokenut Tamman kanssa työskentelyn itselleni henkisesti aika työlääksi. Mietin Tamman tilannetta aika paljon ja kokonaisvaltaisesti. Mies alkaa jo olla kyllästymisen partaalla minun höpötyksistäni sen osalta. Mutta kivaahan tämä on ja äärettömän antoisaa!

Pandalle loma ei ole ollut yhtään pahitteeksi. Eläinlääkäri totesi sen omituisen käytöksen johtuvan mahdollisesti myös kasvukivuista. Kuitenkin nuori poni kyseessä ja sanoikin, että lomalle vaan. Kelien mukaan olen ottanut tammaa töihin ja kyllä sieltä taas se superponi alkaa löytyä sen takkuisen ja paisuneen ulkokuoren alta. Kevyelle jääminen on kyllä tehnyt tehtävänsä ja tamma on levinnyt aika huikeisiin mittoihin... Mutta sen into ja motivaatio on taas kohdillaan ja sehän se parasta vaikka kisastartit varmasti siirtyvätkin hamaan tulevaisuuteen.

Tässä sairastupaa pitäessä ja kun omalla ponirintamalle ei mainittavia asioita ole, on tullut mietittyä myös blogin tarkoitusta. Se oli aikaisemmin vain oma henkilökohtainen päiväkirjani ja suljettu yleisöltä. Sitten avasin sen lukijoille. En ole blogia tutuille mainostanut tai edes sen kirjoittamisesta maininnut, isäntäkään ei tiedä osoitetta. Olen kuitenkin huomannut, että anonyymeja lukijoitakin on siunaantunut, myös tuttavista ;) Sittemmin laitoin sen myös Jalustin.netiin, että menköön. Mutta tieto siitä, että lukijoita onkin, asettaa omat haasteensa kirjoittelulle. On vähän enemmän mietittävä, miten asiat ilmaisee eikä ehkä ole soveliasta ihan kaikkea tajunnan virtaa tuoda julki. Luonnoksina on toistakymmentä postausta, mutta ne odottavat joko sensuuria tai sopivaa mielentilaa. Kirjoituksissa pitäisi myös ehkä olla joku asian ydin eikä vain fiilistelyä ihkuista poneista tai tylsiä tilanneraportteja. Tiedä häntä. Hyvää tämä omalle pääkopalle tekee ja tulee erilailla pohdittua asioita, kun niitä kirjoittelee ylös. Vaikka se ei ehkä teksteissä näykään.





1 kommentti:

  1. Surkeutta on, ei voi muuta sanoa. Ainoa lohtu on se, että kohta ei ole enää sitä jäätäkään.

    VastaaPoista