lauantai 28. toukokuuta 2016

Ratsasta, ratsasta, ratsasta!

Kuvat Killerin kisoista, Tiia Tahvanainen



Perjantaina suunnattiin Pauliina Hukkasen estevalmennukseen Pandan kanssa. Kerroin meidän ongelmakohdista, epävarmuudesta, virheitä ei sovi tulla tai tulee stoppi. Pauliina olikin hyvin kärryillä welshien (ilmeisesti erityisesti cobien) mielenliikkeistä. Ihanaa, tuntuu että harvassa ovat ne valmentajat, jotka ymmärtävän herkkisten welshien järjen (järjettömyyden?) juoksua ja pöhinöitä.

Ei hypätty edelleenkään isoa, pysyttiin meidän mukavuusalueella, varmaan jossain 70cm tasolla. Hyppytaukoakin on ollut lukuunottamatta jotain yksittäisiä hyppyjä kotona silloin tällöin. Poni oli hyvä, tasainen, ei kyttäillyt vaan suoritti tehtäviä mukisematta. Mitään järjetöntä imua esteille ei ollut, mutta ponissa on ollut havaittavissa pienoista rauhallisuutta tai laiskistumista taas kesän tullen. Tämäkin ilmeisesti cobien tyyppivika, että kesä otetaan rauhallisesti (jee, sopii mulle!) ja ilmojen viiletessä alkaa taas nousta höyry korvista.

Mutta, kun minä jätän ponin yksin. Edes vähän, edes hetkeksi. Vaikka esteet ovat pieniä, vaikka ponnistuspaikka tulisi nappiin, vaikka luulen jopa ratsastavani, niin ei. Se lyö liinat kiinni. Heti, epäröimättä. Valmentaja kyllä sanoikin, että Pandalla on tuntosarvet niin tarkkana, että jos minä en ole hyppäämässä ja ratsastamassa, ei poni todellakaan hyppää.

Eli ratsasta, ratsasta, ratsasta oli tunnin anti ja keskeisin opetus. Helppoa kuin mikä, eikös? Eikö se riitäkään pikku esteillä että vain ohjaa keskelle estettä ja antaa mennä. Ei tuolla tammalla. Sakke kyllä porskuttaisi, sen kun pysyy joten kuten mukana. Positiivista on se, että Pandan kanssa ponnistuspaikan ei (ainakaan noilla korkeuksilla) tarvitse olla nappiin. Se hyppää läheltä tai kaukaa JOS minä olen mukana. Ja siis kunnolla mukana ratsastamassa, tukemassa ponia.

Valmentaja sanoi, että poni menee kuin juna. Mentiin pitkää rataa, esteitä toisensa jälkeen tasaisen varmasti, kunhan minä ratsastan. Onhan se jo korkea aika oppia ratsastamaan... Ehkä tästä alkaisi taas yhteinen luottamus myös esteillä. Tähän mennessä ollaan oltu vähän oravanpyörässä. "Ei se tota hyppää, toi on liian pelottava/värikäs/iso". Se riittää, ei se poni tasan tarkkaan sitä hyppää ja lähde kuskia pelastamaan tai korjaamaan kuskin virheitä. Noup, se lyö liinat kiinni ja sanoo "ääk, ei me tätä hypätä, tää on liian pelottava/värikäs/iso".

Että jos oman päänupin saa haltuun, saa poninkin päänupin haltuun? Ehkä tämä toimii jatkossa myös kouluradalla. Jos sen tuntosarvet on niin pirun tarkat ja se on kärppänä reagoimassa mun ajatuksiin ja tunteisiin. Hullua, jopa pelottavaa, mutta ehkä mahdollista kuten aiemmin olen kirjoitellut? Voiko se pirulainen päästä niin syvälle mun pään sisään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti