perjantai 6. tammikuuta 2017

Kun kaikki ei mene kuin Strömsössä...

Välillä tuntuu, että somessa kaikki kakkivat sateenkaaria. Kaikilla pyyhkii loistavasti ja hehkutetaan vain onnistumisia. Ne kisareissut, kun ruusuke tulee niin hehkutetaan kaikelle, mutta penkin alle menneet suoritukset vaietaan kaikessa hiljaisuudessa. Varmaan itsekin sorrun ainakin onnistumisien hahkuttamiseen. Blogeja joita (ehdin ja) jaksan lukea ovat kuitenkin riipaisua todellisesta elämästä. Niissä kerrotaan nekin kerrat, kun kaikki menee pieleen ja pettymyksiä satelee. Sama muussakin some-maailmassa, sellaisia jaksaa seurata, jotka ottavat otteita siitä ihan oikeasta elämästä eikä vain kiiltokuvista.

Pullis hajosi! Ja taas sama laulu lähipiiriltä, että kannattaisiko luopua, kuromurin remontointi ei ole halpaa. Tässä sitä sormet ja varpaat ristissä odotellaan, että mikä olisi hinta-arvio... Ei sitä tuhansilla ole varaa korjata, että se on sitten Pulliksen loppu. Tällä tietoa selvisin (taas) säikähdyksellä ja olisi vain joku letku possahtanut. Jos nyt ei mitään isompaa löydy... Aika ruljanssi on tuollainen saada hinattuakin. Toivon todella, että se ei ikinäkoskaan hajoa minnekään matkalle, kun hevosia kyydissä.

Sitten on Poni. Semmoinen valkea herkkämielinen Poni. Jouduin kuskaamaan sen klinikalle mahavaivojen takia. Ensin paastotin sitä 16 tuntia, mikä on mielestäni eläinrääkkäystä. Ja oli sitä varmasti Poninkin mielestä, kun oli vastahankaan aivan kaikkea. Se ei antanut enää tarhasta kiinni. Eikä muuten mennyt koppiin. Tuli taas ikävä Pullista, siihen se olisi ehkä lastautunut helpommin. Itse klinikkareissu sujuikin aika kivuttomasti vaikka oletuksena oli aikamoiset taistelut.

Poni ei voi sietää lääkityksiä, piikkejä, ruiskuja. Mitenkäs kertoa tuollaiselle herkkäsieluiselle Ponille, että en tee pahaa, mutta se lääke nyt napsitaan joka päivä. Poni siis sai Gastrogard kuurin varuiksi, kun pientä punoitusta oli mahaportilla. Varsinaista haavaumaa ei, eikä mainittavasti hiekkaa. Poni mulkoilee minua epäluuloisesti, kun käyn tarhassa. Hapan ilme naamalla seuraa liikkeitäni ja pitää riittävän välin, etten vahingossakaan pääse kosketusetäisyydelle. Koitan käydä monta kertaa päivässä antamassa vähän herkkuja. Lepyttelen. Jos en olisi niin kamala akka. Yleensä se tulee kaverin natustellessa herkkuja katsomaan. Kurkottaa kaulaa pitkälle ja nappaa kädestä nopeasti leivänkannikan ja pyrähtää kauemmaksi pureskelemaan sen. Etten vain nappaa kiinni. Klinikkareissun jälkeen se oli niin epäluuloinen ja varautunut, että eihän sitä meinannut saada tarhasta kiinni. Siellä minä kökin puolituntia kamalassa pakkasesajäädyttämässä itseäni herkkuämpärin kanssa. Lopulta kun saan Ponin riimusta kohmeisilla sormilla kiinni (onneksi napakalla otteella) se riepottelee minua hetken ympäri tarhaa. Ajatuksena vain, että jos se nyt pääsee irti, en saa sitä enää ikinäkoskaan kiinni.

Joka ilta on nyt arvoitus. Saako sen kohtuullisen helposti kiinni, koittaako se riepotella itsensä irti vai miten se toimii. Ja lääkitseminen. Ponihan ei sitä siedä. Keulii ja riehuu. Huulipuristimella pysyy jotensakin aisoissa, mutta Poni tietää jo tilanteen. Koitappa vaivihkaa ensin saada siitä ylähuulesta kiinni... Eiköhän tästä kuitenkin selvitä. Jokseenkin vähän rassaava tapaus ja tuntuu, että se pieni luotto, mikä Ponilla minuun jo oli, on pois pyyhkäisty. Nyt olen se pahis.

Ja mikään ei ole niin rasittavaa, kun hevonen, joka ei anna tarhasta kiinni. Tarhakaveri tulee höristen luokse, mutta tämä,,, Eheii... Ehkä se tästä, kun Ponikin tajuaa etten sitä piikitä tai satuta. Truutataan vain lääke suuhun. Ruokaan sekoittaminen ei ole mahdollista, kun tämä on niin niros (vai epäluuloinen?) ruokienkin suhteen. Lauhtuisivat nämä pakkaset, niin viitsisi tuolla pihalla kökkiäkin sitä houkuttelemassa tarhasta kiinni.

4 kommenttia:

  1. Löysin blogisi hiljattain, ja tunnustaudun myös tällaisten rouhean rehellisten tekstien ystäväksi! Tämä ei ehkä lohduta, mutta omaa herkkistammaani jouduttiin kesällä piikittämään viikon verran. Mieheni teki sen, kun itse en piikkikammoisena kyennyt. Nyt kuulemma (puolen vuoden perästä) vasta tamma on antanut tämän anteeksi miehelle, ja saattaa iltaheinien viennin yhteydessä tarjoutua seurustelemaan kiukkuisen luimistelun sijaan... Joten sympatiat ovat puolellasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se tästä pikku hiljaa antaa mulle anteeksi, kun lääkekuurikin pian loppuu! Toivottavasti tämä yksilö ei olisi kovin pitkävihaista sorttia...

      Poista
  2. Mitä jos rajaat sille lääkekuurin ajaksi pienemmän tarhan? On kyllä tosi ikävää kun joutuu "pettämään luottamuksen" tällaisilla asioilla. Ja oli syy mikä tahansa, niin tarhasta kiinni antamaton hevonen saa kyllä ärsytyskäyrän kohoamaan punaiselle ripeästi. Ehkä eniten raivostuttava oli aikanaan yksi asiakashevonen, joka kisasi korkealla tasolla ja veti selkänsä sateesta jumiin ja käytti ihottumaloimea. Ja laidunsi isolla laitumella... Kun tuli kesäsade, halusin pukea sille sadeloimen ettei se jumiutuisi (ja ettei ihottumaloimi kastuisi), mutta se mokoma ei antanut ikinä kiinni loimittamista varten! Ja mitä enemmän se kastui ja paleli, sitä kiihkeämmin se juoksi karkuun. Ja kun minä yritin vain auttaa! Onneksi omistajansa oli tosi ymmärtäväinen ja hevonen oli kaikille yhtä hankala saada kiinni toisinaan (joskus se tuli luo ihan hienosti). Ei ollut yks eikä kaks kertaa kun juoksutusliinoilla rajasimme sen tarhan/laitumen nurkkaan jotta saimme sen kiinni. Hauskemmaksi homma meni kun ko. hevonen oli kuuden hevosen lauman kärkikastia... Se villitsi koko lössin juoksemaan karkuun! Huh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienempää tarhaa minäkin mietin, mutta on sen verran "pakokauhuinen" että saattaisi painaa aidoista läpi tai tulla ahdistettuna vaikka ihmisen päälle. Olen nyt käynyt päivittäin sitä "lepyttelemässä" ja antaa ruokaämpärin kanssa kohtuu helposti kiinni. Selviää jo sellaisella 10 min saalistuksella.

      Poista