maanantai 12. kesäkuuta 2017

Laidun on muutakin kuin ruoho

Hevosen laumakäyttäytymistä on opettavaista seurata. Ja myös hyvin viihdyttävää. Tarhan ollessa ikkunan alla laumaelämää pääsee seuraamaan myös hevosia yhtään häiritsemättä. Siellä ne pötköttelevät kylki kyljessä. Syövät siirtyen heinäkasalta toiselle. Käyskentelevät. Torkkuvat. Rapsuttelevat toisiaan. Painivat. Hugo ja wpb keulivat vastakkain. Hevoset leikkivät ja rallattelevat pitkin koivikkoa. Lauma seuraa ohi kulkevaa lenkkeilijää, osa katseella ja osa lähtee talsimaan lenkkeilijän mukana aidanviertä. Joku säikähtää jotakin ja koko lauma kirmaa matkaan hännät tötteröllä. Varuiksi juostaan vielä pari ylimääräistä kierrosta.

Hevonen on laumaeläin. Sitä ei kai kukaan hevosihminen voi kieltää. Silti moni tarhailee yksin, olosuhteiden pakosta monesti vielä pienessä tarhassa. Laumatarhauksessa tärkeintä onkin riittävä tila, että turvallisempaa tarhata yksin jos tilaa on kovin rajallisesti.

Moni on ihmetellyt, kuinka meillä lauma on niin sopuisa vaikka siellä on tammaa ja ruunaa ja eri ikäluokan edustusta. Hevonen on sosiaalinen eläin eikä yleensä perusterve hevonen halua haastaa riitaa. Jos tilaa ja ruokaa on riittävästi, ei tappeluita sen suhteen tule. Toki poikkeuksiakin löytyy, kaikki eivät tule toimeen laumassa tai kaverin kanssa. Osa on liian aggressiivisia, osa liian alistuvia ja höykkyytettäviä.

Yleensä uuden hevosen laumaan sopeutumiseen menee se viikko-pari. Ensimmäisen päivän jälkeen on yleensä turha tehdä johtopäätöksiä ellei nyt ihan vaaralliseksi touhuksi mene. Esimerkiksi aikanaan Panda jostain ihmeen syystä ajoi ponivanhusta 45min jatkuvalla syötöllä. Kun oli aikansa sitä saanut jahdata, asettuivat samalle heinäkasalle. Tamma oli kyllä sen näköinen, että jos se saisi vanhan ponin ajettua johonkin nurkkaan, niin se varmaan haluaisi tappaa sen. Kai tämä oli joku välien selvittely? Sen jälkeen meni muutamia päiviä kun tamma ärhensi heinistä ja pikkuasioista, mutta sittemmin asettuivat oikein sopuisiksi. Ja ponivanhus väisti hyvin ymmärtäväisesti. Se teki heti selväksi, ettei ole uhka vaan alistuu ja väistää toisen ilkeitä mulkaisuja.

Laumakäyttäytymistä seuratessa oppii hevosista todella paljon. Niiden luonteesta ja käyttäytymisestä, hevosista yksilöinä. Laumahierarkiakaan ei ole niin yksioikoista kuin moni kuvittelee. Jokaisen soisi viettävän useampia tunteja seuraten hevosten keskenäistä kanssakäymistä. Kuinka hienoeleisistä vihjeistä ne väistävät toisiaan, pyytävät leikkiin tai rapsuttelemaan.
Hevonenkin kaipaa kavereita

Moni on ollut myös kauhuissaan hevosten leikistä ja niistä aiheutuvista pikku naarmuista. Hugo saanut pari komeaa nirhaumaa herkkänahkaiseen kaulaansa ja useampikin hevosihminen (?) pyöritellyt silmiään. Pintanaarmuja, joita leikeissä tulee. Tervemenoa orilaitumille katsomaan paineja. Naarmuja ja kolhuja tulee hevosenleikissä, mutta mielestäni se on sen arvoista. Hevosen tulee saada olla hevonen. Toteuttaa luontaista käyttäytymistään toisten kanssa.

Laidun mielletään usein kesän kohokohdaksi. Niin se monelle hevoselle ja hevosihmisellekin on. Pääsee ehkä vähän helpommalla hevosen hoidossa ja on monesti paremmin vapaa aikatauluista. Laidun mahdollistaa jatkuvan syömisen. Ihanaa näin mahahaavojen aikakautena, mutta toki lihavuuteen taipuville riskiryhmille laidunaikaa ehkä vähän rajattava. Hevoset saavat syödä omaan tahtiinsa, jatkuvasti. Laidun on muutakin kuin ruoho. Se on sitä laumaelämää, sosiaalista kanssakäymistä toisten hevosen kanssa, käyskentelyä pää alhaalla, nopeita pyrähdyksiä, päivätorkkuja, liikkumista useita kilometrejä päivässä. Toki laitumessa on se haittapuolensakin, Suomen kesä tuo mukanaan myös aikamäärän viheliäisiä hyönteisiä ja Pandan kanssa kesä sattanee olla taas tuskaa. Onneksi on jos jonkinlaista loimea, huppua ja myrkkyä markkinoilla helpottamaan hevosten oloa.

Meillä ovat hevoset olleet jo jokusen viikon laitumella. Panda on oriilla, mutta seitsemän hevosen ruunalauma viettää aikaansa joenvarressa sijaitsevalla laitumella. Siellä ne kirmailevat, syövät ja leikkivät. Usemapana päivänä siellä on ollut hikeen asti itsensä liikuttaneita hevosia, mutta tyytyväisiä sellaisia. Sellaiseen liikutukseen ei ihminen pysty, mitä hevoset keskenään telmivät. Eipä tule otettua stressiä jos jää jokunen liikutuspäivä välistä, kun tietää että kyllä ne siellä kilometrejä taittavat. Harmi, kun laidunaika on Suomessa kovin lyhyt, mutta jos hevoset ehtisivät nauttia siitä edes jokusen kuukauden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti