keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Hevosen lopetus


Ei kannata huolestua. Ainakaan vielä kukaan omista ei ole lopetusuhan alla. Tässä kohtaa pitää kai koputtaa puuta ja pistää sormet ja varpaat ristiin. Syksyllä kuitenkin tuli ajankohtaiseksi erään meillä majailleen hevosen lopetus. Ei onneksi mikään akuutti tilanne vaan lopetuspäivän sai rauhassa sopia ja suunnitella. Olen itse ollut aina ampumisen kannalla. Nopeaa ja kivutonta. Eläinlääkärikin tätä suositteli. Lääkkeillä lopetettaessa hevonen yleensä taistelee kaatumista vastaan. Ei toki aina ja osa käykin rauhassa makuulle, mutta osa voi viimeiseen asti sinnitellä jaloillaan. Sen taistelun seuraaminen ei ehkä ole kivaa hevoselle eikä ihmiselle.

Suosin siis ampumista. Nopeaa, halpaa ja ”helppoa”. Nykyisin hevosen teurastuksesta on tehty niin hankalaa ja monesti jopa kallista (kuljetus versus lihasta saatava palkkio), että markkinoilla pyörii jo senkin takia paljon viallisia hevosia. Muistan nuoruudestani, kun teurashevosesta sai vielä 3000-5000 markkaa ja sen alle ei hevosia markkinoilla liikkunutkaan. Nykyään teurashevosesta saanee maksimissaan n. 150e. Se on myös ajanut ns. arvottomien joutohevosten tai ”pikkuvikaisten” hinnat todella alas. Ne ennemmin ovat ehkä kiertolaisina tai milloin missäkin, mutta ei ”montussa”. Aikaisemmin hevoset vietiin helpommin teuraaksi, kun siitä sai edes jotain rahaa.

Mutta olennaista on itse lopetustapahtuma, oli ruhon kohtalo sitten mikä hyvänsä. Hevonen on pakoeläin, joten lopetustilanteen tulee olla rauhallinen ja mukana olevien ihmisten varmoja toiminnastaan.

Lopetus oli sovittu aamun sarastukseen. Hevonen ehti tarhailla hetken aikaa kavereiden kanssa. Hain sen rauhassa tarhasta, kun lopetuksen hoitavat metsämiehet tulivat. Luulen (tai ehkä ihminen haluaa näin ajatella), että se aavisti jotain. Normaalitsi jopa vähän kiireinen tamma käveli rauhallisesti perässä. Voisiko se aavistaa? En tiedä. Ehkä. Tai tuskin. Elämän puolesta se hevonenkin taistelisi loppuun asti.

Meillä kyseinen hevonen sidottiin puuhun. Sellaiseen paikkaan, että siinä oli turvallista ampua. Puuhun siksi, että jos sattuukin jotain, niin ihmiset eivät ole vaarassa. Syöttelin hevoselle parit omenat. Se oli rauhallisen utelias. Siirryin sivummalle ja tuttu metsästysmies tähtäsi. Hevonen katseli korvat hörössä, että lisää omppuja? Sitten laukaus, joka osui tähdätysti päähän, otsalla olevaan pyörteeseen. Samantien hevonen rojahti alas. Sieraimista alkoi tulvia verta ja jalat vähän kramppasivat. Se ei ehtinyt tajuta mitä tapahtui, se ei ehtinyt tuntea kipua tai kärsiä. Se lähti nopeasti, kivuttomasti ja rauhassa ”kotipihassaan”. Siinä mielessä kaunis lähtö ja loppu vaikkakin elämän riistäminen aina todella pahalta tuntuukin. Veren valuessa märkään sohjoiseen maahan tuli paha olo. Nuorelta hevoselta riistettiin elämä. Ihmisten päätöksillä. Mutta tämäkin hevonen oli ”vain kevyeen käyttöön”. 

Itse ruho meni ihmisten syötäväksi. Metsästäjät nostivat sen traktorilla peräkärryyn ja veivät paloiteltaviksi. Sen verran ”maalainen” olen, etten halua haudata hevosen kokoista lihamöykkyä maahan mätänemään. Ennemmin hyötykäyttöön koirille tai ihmisille. Itse voin syödä hevosenlihaa, mutta tietysti ajatuksena Pandan sisäfileen valmistaminen on jotensakin kuvottavaa. Eli omia tuskin kykenen syömään, mutta ”nimetöntä” hevosenlihaa kyllä. Vaikka omista tietäisi niiden elämänkaaren tietysti paremmin.

Lyhykäisyydessään lopetustilanteen tulisi olla rauhallinen ja ihmisten tietää mitä tekevät. Jos omistaja kokee olevansa liian herkkä, itkuinen tai pelokas, niin parempi pysyä lopetustilanteessa poissa tai ainakin reilusti sivummalla. Tällöin ei suotta hermostuteta hevostakaan. Surullisia tapauksia aina, mutta sellaisia asioita, jota eläimen omistavana vain väistämättä tulee vastaan. On osattava myös luopua ja tehdä se vaikein ja raskain päätös. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti